Tornin huipulla huojumista ja töihin juoksemista

Hi there!

Viikonloppu tuli ja meni. Jälleen kerran liian nopeasti. Saatiin taas maanantait vapaaksi töistä ja lähdettiin seikkailemaan pikkukaupunkiin nimeltä Rye. Hastingsista Ryeen kesti junamatka noin 25min, eli ei paha.

Puolen päivän jälkeen hypättiin junaan. Matkalla näkyi ihanaa maalaismaisemaa ja varmasti miljoona lammasta. Saavuttiin Ryen pikkuiselle juna-asemalle ja ensiksi päätettiin etsiä St. Maryn kirkko. Meidän hostdad Bob kehotti menemään sinne ja etenkin maksaa muutama punta, että pääsee kapuamaan ylös torniin. Kirkko ja sen piha oli kaunis ja vanhanaikainen. Upeita lasimaalauksia ja holvikaaria sekä aavistuksen mystinen tunnelma. Mä en myöskään ole mikään superuskovainen, mutta why not? Kirkko oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Maksettiin muutama punta päästäksemme torniin. Voi tsiisus. Ei ihmekkään, että Bob kehotti meitä menemään sinne ja jälkeenpäin kun muistelee niin sillä oli aina sellainen vinkeä hymy naamalla kun se tästä tornista puhui. Ja kyllä selvisi, että miksi. Matka ylös huipulle oli KAMALA. Täytyi kavuta ahtaita käytäviä ja varoa koko ajan päätä ettei se kolahda kattoon. Asiaa ei auttanut myöskään pienet rappuset/tikapuut joita piti kiipeillä ylös. Olo oli aavistuksen horjuva koko ajan ja me Tiian kanssa vinguttiin molemmat vuoronperään miten kamalaa tää on ja me suurin piirtein kuollaan tänne. No ei nyt ihan. Oltiin vihdoin ylhäällä, samalla tasanteella mistä löytyi kirkon kellot. Jalat täristen siellä hetki pällisteltiin kunnes tajuttiin, että kappas. Siellä oli ulko-ovi, joka oli raollaan. Tiia yllytti mua avaamaan sen ja APUA!! Ovesta pääsi tornin ulkotasanteelle. Jalat ja koko kroppa vaan tärisi entistä enemmän kun astuttiin ulos. Aivan mielettömät näkymän koko kaupungin yli, mutta kyllä meitä pelotti. Kaiken lisäksi tasanteen kaide oli jotenkin tosi matalalla ja olo oli niin hutera koko ajan, että ei siellä kauaa pystynyt olla. Mä pelkään korkeita paikkoja ihan kuollakseni, mutta pakkohan toi nyt oli nähdä. Ihan käsittämättömän upea näköala. Kun päästiin takaisin maan kamaralle oli niin voittajafiilis.

Kirkolta lähdettiin kiertelemään ihanaa pikkukaupunkia ja käytiin lounaalla. Kylä oli pieni, mutta supersöpö. Ei tullut oikeen mitään shoppailtua, mutta ihan hyvä vaan!

Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina perushommia.  Aamulla töihin ja illalla kotiin päivälliselle. Tai itse asiassa illalliselle. Tälläkin viikolla on ollut ruoka melkein joka päivä vasta 8 aikaan illalla. Voi morjens.

Keskiviikkoiltana käytiin Ye Olde Pumphouse nimisessä paikassa juomassa juomat. Se on kyllä niin söpö ja tunnelmallinen. Siellä me Tiian kanssa kelailtiin kaikkia näitä 4 viikon aikana tapahtuneita juttuja. On sitä tullut tehtyä kaikenlaista ja ihan kiva palata ensi viikolla Suomeen, mutta kyllä mulla tulee tätä paikkaa ikävä. Ja paljon. Tämä kokemus on ollut niin mieletön ja todellakin once in a lifetime.

Töissä on ollut kivaa. Työkaverit on kaikki niin mukavia ja ystävällisiä. Asiakkaat myös. Mä oon taas tällä viikolla ollut ”love” tai ”darling” tai ”sweetheart” tai ”honey” miljoona kertaa. Ihana kulttuuri. Love it. Yksi asiakas ei edes tajunnut, että mä en ole täältä kotoisin vaan alko puhumaan mulle jostain Englannin talvista muutama vuosi takaperin. Oli siinä aivan äimänä, kun totesin ettei mulla ole hajuakaan tämän maan säätiloista viime vuosina kun olen kotoisin Suomesta. Puhuin kuulemma niin sujuvasti. Tippiäkin on tullut saatua aika kivasti, paras päivän saldo oli yhteensä 6 puntaa!

Torstaina oli illalliseksi chicken wingssejä. Se oli varmaan mun elämän kamalin ruokailukokemus. Mä en ole mikään lihan suuri ystävä, mutta kana yleensä menee. Mä inhoon kaikkia luita ja jänteitä ja sitkeetä lihaa ja etenkin sitä läskiä. Ja nää kanansiivet oli niitä täynnä. Selvisin hengissä, mutta aterian jälkeen oli aavistuksen etova olo. Y-Ä-K.

Perjantaiaamuna nukuttiin ensimmäistä kertaa pommiin. Tiia oli unohtanut laittaa herätyskellon soimaan ja mä nyt vaan yksinkertaisesti omistan niin hyvät unenlahjat, että jos olisi torkuttamisen maailmanmestaruuskisat, mä voittaisin ne. Pieni paniikki tuli ja kahvit jäi juomatta. Puolijuoksulla vedettiin töihin ja ei onneksi myöhästytty kuin muutama minuutti.

Huomenna, eli meidän vikana viikonloppuna täällä, on Lontoopäivä part. 2. Jihuu!

xoxo, Laura

Kuvia Ryestä: